Sitä ei nimittäin enää ole. Tai on se katu mutta ei niitä ihmisiä.
Kiinalaisen uuden vuoden jälkeen hieman ihmettelin mikseivät kaikki ole palanneet lomiltaan ja avanneet putiikkejaan. Ovet vain pysyivät suljettuina viikoista toiseen. Tutussa kukkakaupassa, jossa kävin viikottain, valikoima vaan huononi kerta kerralta. Ehdinpä jo ajatella , että minun täytyy ostaa kukat muualta.
Vakio hedelmäkauppiaani eivät enää hymyilleet niin iloisesti ja mistäpä minä olisin osannut arvata syytä. Jotenkin ihminen kai aina etsii syitä väärästä suunnasta. Lienevätkö ylpistyneet tai ehkä he eivät sittenkään pidä meistä länsimaalaisista tai jotain.
Viikko sitten karu totuus paljastui.
Kilometrin päässä kodistamme on meneillään megalomaaninen rakennushanke. Sen kokoista projektia ei voi kuvitella näkevänsä kuin Kiinassa ja minut se saa ainakin aina haukkomaan henkeä kun siitä ohi kuljen. Huhujen mukaan siitä tulee kongressikeskus ja metrolinja ja valtavat liikennejärjestelyt. No heureka! Tottakai sinne siis pitää johtaa kahdeksan kaistainen tie.
Mikä sitten tarkoittaa sitä, että koko kilometrin matkalta kiinalaiskortteli vedetään maan tasalle.
Ja se on nyt meneillään parasta aikaa. Ihmiset tyhjentävät myymälöitään, ja kotejaan niiden yläkerrasta, samaan aikaan kun kaivinkone jo louhii seinää vieressä. Ihan oikeasti.
Ja kun kaikilla ei ole paikkaa mihin mennä ja korvaus puretusta asunnosta ja liiketilasta on todennäköisesti olematon, saa se aikaan epätoivoisia ratkaisuja. Tämä nainen uhkasi hypätä talonsa ikkunasta. En tiedä mitä hänelle sitten tapahtui.
Ja kun meidän piti viedä tämä Simon ottama kuva hedelmäkauppiaidemme tyttärestä heille muistoksi, niin he olivat jo lähteneet.
Myös kukkakaupan rouvalle olisin halunnut sanoa näkemiin.
.
